Olen seurannut jo pitkään tuota niin loistavaa Siiveniskuja-blogia. Monista asioista olen eri mieltäkin, mutta esim. tänään siellä oli sellainen kirjoitus, jossa on hyvin paljon asioita, jotka ovat aivan kuin minun suustani.
Olen huomannut täsmälleen saman kuin Minttukin... eli perheettömänä minulla ei tunnu olevan minkään valtakunnan oikeutta sanoa mielipidettäni perhe-elämästä tai vaikka lastenkasvatuksesta, koska minä en ole äiti. On se vaan kumma, että nämä samaiset mammat - jotka loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten, jos heidän kanssaan ei ole samaa mieltä perheasioista - sallivat itselleen oikeuden puhua asioista, joista heillä ei ole kokemusta.
Sen minkä sallii itselleen, se pitää sallia myös muille! ..Ja siitäkin on vielä pitkä matka suvaitsevaisuuteen.
Minäkin olen kyllästynyt siihen, että jotkut ihmiset tulevat tietäväinen ilme naamallaan selittämään minulle, että "vielä se sinäkin huomaat eläväsi perheonnea, ja muuttuu ääni kellossa". Ei voida sitten millään uskoa, että tämä lapsettomuus voi olla tietoinen valinta. Jos koitan selittää, että olen tyytyväinen tilanteeseeni, niin annetaan ymmärtää, että on säälittävää olla yksin ja lapseton ja että olen "muka-onnellinen". Että on pelkkää defenssireaktiota ja selviytymisstrategiaa uskotella itselleen, ettei muka haluaisi lapsia. Argh.
Usein nämä samaiset tyypit ovat toisaalta sitä mieltä, että sinkkuus ja lapsettomuus olisi itsekästä. Mutta eikö lapsenteko voi ihan yhtälailla olla itsekästä? Ja oikeastaan, mikä siinä itsekkyydessä edes on niin kamalaa?
Kiitos Minttu. Tästä lähtien tulen lainaamaan sinulta tuota lausahduksen:
Te ette tiedä, miten paljon lapseton elämä antaa ja mistä jäätte paitsi, jos hankitte lapsia!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Myös lapsettomat _on_ useimmiten eläneet perheessä, jotkut jopa parikymmentä vuotta. Toisille se riittää ihan hyvin takaamaan, että siinä oli sen lajin autuutta yhden elämän ajaksi --> lopun aikaa voisi vaikka elää juuri niin kuin itse haluaa ja rau-has-sa.
S
Lähetä kommentti