myskimummon murjotus

Varasin allergiapaikan junaan. Alkumatka sujuikin mukavasti kunnes Riksusta kyytiin tuli vanhempi rouvashenkilö (60+). Rouvan mukana kopperoon tulvahti voimakas myskin haju. Ei mikään vieno henkäys, vaan vahvuusaste oli pakasta vedetty wunderbaum potenssiin kymmenen.

Pienessä suljetussa kopissa tuo haju tuntui todella voimakkaalta ja oksettavalta. Kymmenen minuutin kärsimyksen ja orastavan kurkkukutinan jälkeen rohkaistuin kysymään vanhalta rouvalta, että oliko hän ihan varta vasten varannut allergiapaikan. Vastaus oli kyllä. Kerroin mahdollisimman ystävällisesti, että vahvat hajusteet eivät sovi allergiapaikalle. Laitoin laukun oven väliin, että haju olisi vähän hälvennyt ja se auttoikin asiaa. Rouva vain veti herneet nenään ja istui paikallaan, suu kireällä mutrulla, koko matkan aina Seinäjoelle asti, missä hän jäi pois.

Miten asia olisi pitänyt hoitaa, että rouva ei olisi pahoittanut mieltään? Enpä tiedä. Hankalahan se on nuoremman ihmisen mennä neuvomaan vanhempaa ikäpolvea. Mutta VR voisi muistuttaa lippujen ostotilanteessa siitä, että allergiapaikoille mennessä ei käytettäisi voimakkaita hajusteita. Joillekinhan ne aiheuttavat jopa migreenikohtauksia. Minulle onneksi vain pahaa oloa sekä nenän ja nielun kutinaa. :P

Olen aiemminkin kirjoittanut hajuterrorista. Asiaan ei taida löytyä mitään ratkaisua, kun allergiapaikkakaan ei sitä näköjään takaa.

voihan veljet sentään, kylläpä aika lentää

Loskaa, lunta, tuulta ja talvea. Seisoskelua bussipysäkillä, kun tuuli tunkee vaatteiden läpi ja sormia palelee. Ja nyt ollaan vasta alkumetreillä! Voi kuinka odotankaan jo helmikuuta ja talven selän taittumista.

Kävin maanantaina luennolla -- Jotakin kun pitää opintojenkin eteen tehdä. Luentosali oli ihan täynnä aluksi, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen puolet kaikkosivat paikalta. Ei se kyllä niin huono ollut? Mielestäni luennolla istuminen on lähes välttämätöntä, kun kunnollista oppikirjaa aiheesta ei edes ole olemassa.

Tunsin itseni vanhaksi siellä finninaamaisten jälkipuberteettisten poikasten keskellä. Miten minä, vanha akka olenkaan vielä innostunut opin tielle? Ei voi kuin ihmetellä itseään välillä. ;)

Opiskelun lisäksi minulla on nyt toinenkin projekti menossa. Olen tänään alkanut pitää ruoka- ja treenipäiväkirjaa. Ja minulla on nyt myös personal trainer, joka kommentoi päiväkirjojani ja antaa parannusohjeita. Raportoin tännekin jatkossa (mahdollista/toivottavaa) edistymistäni.

mikään ei tunnu miltään

Minulla on nyt menossa sellainen "mikään ei tunnu miltään" -jakso. Toivottavasti tämä ei ole pysyvä vaihe elämässä.

Olin eilen kaverini luona kylässä. Hänen pieni poikansa jaksoi suu auki ja silmät soikeana ihmetellä kuvakirjan värikkäitä kuvia. Kuvia, jotka eivät itsessäni herättäneet mitään suuria tuntemuksia. Kuvien värit ja muodot eivät saaneet minua haukkomaan henkeä ihastuksesta. Tämä noin vuoden ikäinen poika osasi nähdä kuvissa jotain mitä minä en. Olisipa hienoa itsekin saada samanlaisia fiiliksiä ihan arkipäiväisistä asioista, siten kuin lapset näyttävät saavan.

Se kai on niin, että niitä tuntemuksia saa vain asioista, joita ei ole ennen nähnyt tai kokenut. Minulle niissä satukirjan kuvissa ei ollut mitään uutta ja kiinnostavaa. Muistan kyllä omasta lapsuudesta, kuinka sitä saattoi innostua jostain asiasta niin, että sitä aivan tärisi innosta. Oli ihanaa hyppiä yöpakkasen jäljiltä jäätyneiden lätäköiden jäiset riitteet rikki, polkea tuhkeloista pölyt ilmaan, rakentaa maja puuhun, iloita ensilumesta ja vaikka ajaa pyörällä uimarannalle.

Nyt tarvitaan benji-hyppy tms. että edes vähän hetkauttaisi. Ei riitä pyöräretket ja ensilumi lähinnä vituttaa. (pardon my French)