mikään ei tunnu miltään

Minulla on nyt menossa sellainen "mikään ei tunnu miltään" -jakso. Toivottavasti tämä ei ole pysyvä vaihe elämässä.

Olin eilen kaverini luona kylässä. Hänen pieni poikansa jaksoi suu auki ja silmät soikeana ihmetellä kuvakirjan värikkäitä kuvia. Kuvia, jotka eivät itsessäni herättäneet mitään suuria tuntemuksia. Kuvien värit ja muodot eivät saaneet minua haukkomaan henkeä ihastuksesta. Tämä noin vuoden ikäinen poika osasi nähdä kuvissa jotain mitä minä en. Olisipa hienoa itsekin saada samanlaisia fiiliksiä ihan arkipäiväisistä asioista, siten kuin lapset näyttävät saavan.

Se kai on niin, että niitä tuntemuksia saa vain asioista, joita ei ole ennen nähnyt tai kokenut. Minulle niissä satukirjan kuvissa ei ollut mitään uutta ja kiinnostavaa. Muistan kyllä omasta lapsuudesta, kuinka sitä saattoi innostua jostain asiasta niin, että sitä aivan tärisi innosta. Oli ihanaa hyppiä yöpakkasen jäljiltä jäätyneiden lätäköiden jäiset riitteet rikki, polkea tuhkeloista pölyt ilmaan, rakentaa maja puuhun, iloita ensilumesta ja vaikka ajaa pyörällä uimarannalle.

Nyt tarvitaan benji-hyppy tms. että edes vähän hetkauttaisi. Ei riitä pyöräretket ja ensilumi lähinnä vituttaa. (pardon my French)