mummo

Mummo sai infarktin. Pitäisi mennä katsomaan. Tämä oli jo varmaan kymmenes kerta. Enää en säikähtänyt yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Pahalta toki tuntuu, mutta sitä osaa jo toivoa, että kaikki sujuisi lopulta yhtä hyvin kuin edellisilläkin kerroilla.

Mummo näyttää nykyään niin pieneltä ja hauraalta. Järki on edelleen yhtä terävä kuin ennenkin ja huumori tallessa. Lapsuuden muistikuvissa mummo oli aina iloinen ja hymyilevä. Nykyään hän ei ole enää ihan yhtä hersyvä, mutta jaksaa silti vitsailla vaikka sängyn pohjaltakin.

Tekisi mieli halata, mutta pelkään, että rutistus rikkoo luut. Halaus jää kevyeksi hipaisuksi. Mitä sitä sitten tekee, kun mummosta aika jättää? Mitä sitä voisi tehdä? Ei oikein mitään. Tunnen itseni avuttomaksi kuin selälleen kellahtanut koppakuoriainen, joka haroo jaloillaan ilmaa eikä pääse eteen päin.